Iltalehden artikkelissa (vaatii rekisteröitymisen) kerrotaan turkulaisessa koulussa nousseen kohun, kun uskonnonopettaja homoutta käsittelevän aamunavauksen päätteeksi tunnusti itse elävänsä miehen kanssa. Opiskelijoiden näkemyksiä asiasta ei juuri ole valotettu sen enempää kuin aamunavauksen muuta sisältöä. Artikkelissa on keskitytty niihin reaktioihin, joita kyseinen omakohtainen paljastus herätti koulussa, Turun koulutoimenjohtajassa sekä OAJ:ssa. Tiivistäen reaktiot voisi kiteyttää seuraaviin lausumiin:
"henkilökohtaisten asioiden ruotiminen ei kuulu julkiseen keskusteluun";
"työntekijähän saa olla omassa itsessään mikä on, ja meitähän on monenlaisia, mutta se ei ole välttämättä tämän koulun asia" (rehtori);
"sitä emme tietenkään voi hyväksyä, että joku markkinoi omaa maailmankäsitystään" ja
"jos kerrotaan omista jutuista siten, että tuodaan hirveän yksilökohtaisia juttuja esille, niin minun mielestä se ei ole asiallista" (koulutoimenjohtaja).
Aamunavauksen aihe oli artikkelin mukaan homous; siksi sen käsitteleminen muunakin kuin tilasto- ja faktatietona ei ole vain asiallista vaan tarpeellista. Tuntuu absurdilta ajatella, että ihmisillä olisi olemassa niin vahva suoja muiden "yksityiselämältä", että itse "yksityiselämän" rajoistakin keskusteleminen kiellettäisiin tuon oikeuden nimissä.
Sanalla "yksityiselämä" ei taida oikeastaan ollakaan muita käyttötapoja kuin jo mainitut kaksi: puolustaa yksityistä tilaa muiden tunkeilulta, tai puolustaa julkista tilaa liialliselta yksityiselämällä revittelyltä.
Kuvitellaanpa, että kyse olisi naisen oikeudesta päättää omasta ruumiistaan (kieltäytyä seksistä ja keskeyttää ei-toivottu raskaus ainakin sen alussa) tai perheväkivallasta. Molemmissa on kyse asioista, jotka tyypillisesti tapahtuvat suljettujen ovien takana, ei-julkisessa tilassa. Tässä mielessä kyse on ihmisten "yksityiselämästä" -- ja esimerkiksi perheväkivallan yksityisyyden ymmärrämme tietyssä määrin jopa osaksi itse ongelmaa.
Jos näistä asioista puhuttaisiin aamunavauksessa, ja aamunavauksen pitäjä myöntäisi tulleensa kodissaan raiskatuksi, tehneensä abortin tai että hänellä olisi itsellään väkivaltainen menneisyys, ymmärtäisimme, että kyse ei ole mistään poliittisesta "maailmankatsomuksesta" muiden rinnalla, jota tämä ihminen yrittää meille tuputtaa. Hän ei myöskään ole työntämässä näitä asioita omiin makuuhuoneisiimme kuin enintään pakottamalla pohtimaan, miten toisemme niissä kohtaamme, joten meidän yksityisyyttämme hänen ei voi sanoa rikkovan. Mikä olisi reaktiomme, jos joku sanoisi, että yksityiselämästään ei saa tähän tapaan julkisesti puhua? Intuitiivista olisi kai nähdä tällaisen ajattelun taustalla äärikonservatiivi kristillisyys, jonka mukaan väkivallasta ja seksistä puhuminen alentaa moraaliamme ja tekee meistä väkivaltaisia raiskaajia, tai tällaisen ideologian varjolla tapahtuva ikävien asioiden (ja ehkä omien todellisten mielipiteiden) piilottelu.
Ilmeistä lienee myös se, että jos opettaja puhuisi lungisti "normaalista perhe-elämästään", eli siitä harvinaistuvasta heteroavioliiton mallista, jossa ihmiset elävät harmonisesti ja väkivallattomasti avioliitossa elämänsä loppuun asti, ei kukaan luultavasti suutahtaisi vaatimaan opettajaa pitämään suutaan kiinni yksityiselämästään. En osaa sanoa, kestäisikö sellainen ensinäkemältä vähemmän dramaattinen, mutta todellisuudessa hyvin monitahoinen aihe kuin yksinäisyys tai valittu sinkkuus tällaisen koetoksen.
Tässä mielessä "yksityiselämän" mainituista käytöistä jälkimmäinen, keskustelua rajoittava, on mielivaltaisempaa kuin edellinen: kieltoon levitellä omaa yksityiselämäänsä vedotaan vain silloin, kun varsinaiset argumentit alkavat loppua kesken. Omien makuuhuoneidemme puolustaminen muilta on paljon koherentimpaa. Tämän vuoksi yksityiselämän rajoihin vetoaminen haiskahtaa tautologiselta, tyhjältä argumentilta: kun sanan sisältö ilmeisimmin yhtyy mielivaltaiseen ja poliittisluonteiseen rajaan yksityisen ja julkisen välillä, ei ole kovin tehokasta vedota tuosta rajasta käytettyyn sanaan itseensä osoittaakseen, miksi kaikkien muidenkin pitäisi nähdä raja samassa paikassa. (Mitä ilmeisimmin kun kaikki meistä eivät suinkaan ole tuon rajan paikasta tai sen tarpeellisuudesta ylipäätään tässä yhteydessä samaa mieltä.)
Vaikuttaa selvältä, että "yksityiselämä" ei rajana ole mikään argumentti itse asiasta (abortista, perheväkivallasta, homoudesta), vaan yritys vaientaa koko keskustelu muuttamalla se keskustelun rajojen meta-analyysiksi. Jos koulussa todetaan, että "meitähän on monenlaisia, mutta se ei ole välttämättä tämän koulun asia", on vaikea välttyä saamasta vaikutelmaa, että puhuja yrittää sanoa, että ihmisillä on oikeus myös homofobiseen (abortin vastaiseen, perheväkivallan hyväksyvään) maailmankatsomukseen -- että kaikki näkemykset asiasta ovat moraalisesti yhdenvertaisia. Spontaanisti tekee mieli uskoa, että vaientajalla itsellään on sellainen näkemys asiasta, jonka hän jollain tasolla ymmärtää yleisesti ei-hyväksyttäväksi, ja jota hän ei siksi itse halua ruveta julkisesti tunnustamaan ja ruotimaan.
On tietenkin asioita, joille emme pysty osoittamaan enää kovin paljoa enempää "rationaalisia perusteluita", vaikka tunnistamme ne vääriksi, kuten vaikkapa juuri yksityisyyden suoja, sisarusten väliset seksuaaliset suhteet tai toisten ihmisten tappaminen. Jossain vaiheessa tällaiset "selitysten ketjut" tietenkin tulevat johonkin päätepisteeseensä, emmekä voi enää mielekkäästi vaatia enempää ei-tautologisia argumentteja. On kuitenkin huomionarvoista, että on olemassa kertomuksia, joilla voimme pyrkiä tunnistamaan moraalista hyvää ja pahaa, vaikkemme ehkä osaisikaan selittää sitä "rationaalisesti" kertomusta suppeammalla tavalla. Esimerkiksi yksityisyyden suojaa on totuttu puolustamaan viittaamalla orwellilaisiin dystopioihin. En tunne kuitenkaan yhtään kertomusta, joka saisi minut tunnistamaan muiden yksityiselämältä suojautumisen arvokkaaksi asiaksi -- ja yksin sanoihin "yksityiselämä" tai "henkilökohtaiset asiat" viittaaminen ei tällaista kertomusta muodosta.
Ehkäpä viktoriaanisessa kaksinaismoraalissa tällainen suoja muiden elämältä on. En nyt ryhdy spekuloimaan, tarvitaanko tällaista tekopyhyyttä jossain yhteisössä; sen sijaan olen vakuuttunut siitä, että oma yhteiskuntamme on rakentunut "avoimuudelle": olemme kehittäneet tiettyjä "välineitä" juuri jonkinlaisen yksilönvapauden takaamiseksi.
Ihmisillä on esimerkiksi melko pitkälle menevä vapaus ilmaista itseään, ja olemme omaksuneet sosiaalisia, moraalisia, tapaan perustuvia ja juridisia normeja, joilla pyritään estämään ne konfliktit, jotka muuten voisivat syntyä vastakkaisten käsitysten ja elämäntapojen törmätessä. Ei ole sallittua vaikkapa antaa homolle turpiin siksi, että hän kertoo olevansa homo. Ei ole myöskään oikeutettua vaientaa homoa homoutensa ilmituomisen vuoksi, ja vielä vähemmän olisi oikeutettua vaientaa häntä sen perusteella, että joku voisi antaa homolle turpiin: turpiin antaminen kun ei ole sellainen skenaario, jonka voisimme hyväksyä. Näkemyserot on soviteltava jollain muulla tapaa tai sitten niiden kanssa on vain elettävä.
Homoudestaan puhumisessa ei myöskään ole kyse mistään sellaisesta oman aatteensa markkinoimisesta, joka tähtää jonkun toisen ryhmän oikeuksien kieltämiseen. Homofobisessa tai rasistisessa lietsonnassa taas on, ja siksi ne vuorostaan voidaan tietyissä yhteyksissä kieltää. (Joskin verrattomasti parempi vaihtoehto olisi minusta se, että ihmisten yhdenvertaisia oikeuksia puolustavat ihmiset pystyisivät itse olemaan vakuuttavampia kuin vastustajansa ja tekemään natsit naurettaviksi. Valitettavasti näin ei käytännössä aina ole.)
On toki olemassa asioita, joiden puolustamisen voimme ennalta nähdä aika tuhoontuomituksi. Esimerkiksi lasten raiskaamisen puolustaminen aamunavauksessa olisi moraalisesti väärin. Väärin se ei kuitenkaan tietenkään olisi siksi, ettei asiasta saisi puhua, vaan siksi, että se, mitä sanotaan, on väärin. Tämä voidaan myös osoittaa puuttumatta lainkaan siihen, saisiko itse asiasta ollenkaan puhua. Vakaumuksensa mainostaminen myös luultavasti auttaisi itse asiaa hyvin vähän, erityisesti, jos ei puolustukseksi olisi sanottavana mitään vetoavaa ja olennaista. Homouden kohdalla tilanne on erilainen, sillä yhteiskuntamme aivan eksplisiittisesti takaa homoille suojaa syrjinnältä.
On vaikea pitää sellaista maailmankäsitystä, joka ei tunnusta edes homojen ja lesbojen olemassaoloa konkreettisesti keskuudessamme elävinä ihmisinä, niin arvokkaana asiana, että sitä tulisi haurautensa tähden puolustaa liialliselta sananvapaudeltakin.
(Voidaan jopa sanoa, että tällainen maailmankäsitys ei ole yhtä arvokas kuin mikä muu tahansa -- että moraalimme syvärakenteisiin yhtä lailla kuin perustuslakiimme ja kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin kuuluu näkemys tietyistä ihmisten peruuttamattomista oikeuksista, joita vastaan hyökkääminen ei ole vain mikä tahansa mielipide muiden joukossa. Tämä ei vielä tarkoita, että tämä ajattelumme, perustuslakimme tai kansainväliset sopimukset olisivat minkään konservatiivisen jumalaisen auktoriteetin meille antamia: pikemminkin on historian saatossa vaadittu paljon työtä ja taivuttelua saada ihmiset tunnustamaan ihmisoikeuksien moraalisuus. Jälleen kerran: Martin Luther King ei ehkä voi puolustaa ihmisoikeuksia "puhtaasti rationaalisin argumentein" viime kädessä sen enempää kuin Hitler omia aatteitaan, ellei ensin oleteta asioita, jotka kaikki tunnustamme perusteluitta hyviksi. Sen sijaan voimme kuitenkin kertomusten avulla viitata keskitysleirien kauhuihin ja kaikki tunnistaa ne hylättäviksi. Tässä mielessä ihmisoikeudet eivät nojaa puhtaaseen vallankäyttöön, vaikka luonnollisesti myös vallankäytöllä voi olla välinearvoa oikeuksien vaalimisessa ja kartuttamisessa.)
Päinvastoin, minusta yksi vakava "ongelma" homouden osalta Suomessa, jos nyt sellaisia pitäisi nimetä, on juuri se, että edelleenkin homous ja lesbous jää melkoisen abstraktiksi ilmiöksi monelle ihmiselle. (Tai enintään aktualisoituvat vaikkapa Juha Föhrin ja DTM:n avulla.) Monissa muissa maissa on toisin, ja sekä julkisuudessa että ihmisten arkea lähempänä on varsin erilaisen oloisia avoimesti homoja ja lesboja. Tämän vuoksi näissä maissa on myös helpompaa tulla ulos kaapista ilman suhteetonta melodraamaa. Näin positiivisia roolimalleja ja osoituksia siitä, että avoimesti homona ja lesbona voi elää muiden ihmisten seassa aivan normaalilla tavalla onnellista ja onnetonta elämää, myös syntyy jatkuvasti lisää ikään kuin kehässä (ainakin siihen pisteeseen, jossa homojen ja lesbojen luontainen osuus väestöstä kohtaa rajansa).
Suomen tilanteessa taas joillakin homoilla on huomattava kynnys tulla kaapista -- tai kaapista tultuaankaan puhua asiasta samalla luontevuudella kuin heterot omista parisuhteistaan -- monissa arkisissa ympyröissään. Kun ei ole kokemusta siitä, miten ympäristö reagoi homouteen niissä tilanteissa, joissa se tulee konkreettisena ja tavallisena vastaan, on reaktioita myös vaikea ennustaa. Siksi monasti on suuri kynnys tunnustaa homouttaan (tai vaikkapa sitä, että tuntee ihan mukavan homon tai lesbon kaverin).
Esimerkiksi jonkin kaveriporukan yksilöiden valmiutta kohdata homoa ystävää ei välttämättä voi suoraan mitata siitä, kuinka paljon porukassa homotellaan tai miten puhutaan esim. homojulkkiksista. (Kääntäen: toisinaan vanhempi saattaa olla huomattavan ahdistunut lapsensa homoudesta tai lesboudesta, vaikka hänellä ei olisi "mitään homoja ja lesboja vastaan yleisesti".)
Ehkä tämä ei satu kaikissa elämäntilanteissa olemaan joillekuille ongelma, mutta kaikille meistä kahden elämän eläminen ei ole helppoa eikä mukavaa; eräille se on jopa huomattavan ahdistavaa. Onneksi on toki myös niitä yhteisöjä ja tilanteita, joissa ei tarvitse valita kohtuuttoman kivuliaan kaapista ulostulon tai kaksoiselämän välillä lainkaan. On kuitenkin toisaalta surullista, että juuri näissä ympyröissä, joissa oman itsensä likoon laittaminen asian korjaamiseksi ei ole niin suuri riski kuin ahdasmielisemmissä kuvioissa, on helppoa tuudittautua siihen uskoon, ettei muillakaan voi asian kanssa ainakaan mitään todellisia ongelmia olla, tai ettei ongelmalle voi mitään.
Voin toki kuvitella jonkun homon tai lesbon, joka on jakanut tiukasti elämänsä peuhaamiseen omassa makuuhuoneessa kahden tai useamman kesken, ja homofobiystävien (-työtoverien, -perheen, jne.) kanssa elämiseen toisaalla. Tällaisen ihmisen elämä ehkä aivan oikeasti särkyy sirpaleiksi jonkun toisen homon tullessa ulos kaapista. Tällöinhän homofobikaverit saattavat tajuta homouden ja lesbouden todella olevan konkreettisesti totta, ja ehkä arvailemaan ja kyselemään homomme makuuhuonekavereistakin.
Hypoteettisen homppelimme elämä on ajautunut ahdinkoon vain siksi, että joku toinen homo toisaalla puhuu elämästään avoimesti, haluaa kehittää ihmissuhteitaan jossain yhteisössä ja toivoo puolisonsa olevan ystäviensä ystävä. Mutta eikö tämän ihmisen elämäntapa vaikuta muutenkin melko hauraalta korttitalorakennelmalta? Eiköhän sellainen elämä sitten ole aika helposti särkyäkseen sattumaltakin, kun äiti sattuukin vahingossa lukemaan pojan tai tyttären kirjeen, tai kaverit sattuvat näkemään ystävänsä väärässä paikassa tekemässä aivan vääränlaisia juttuja? Ja jos tuollaista ulostuloa "vahingossa" ei ole millään tapaa valmis kohtaamaan, mahtaa siitä aikanaan tulla melko surullinen prosessi.
Minulla ei ole kanttia sanoa, että ihmisten, joilla on arjessaan varmasti koko lailla muitakin huolia kannettavanaan kuin tämä ongelma, tulisi joukolla rynnätä ulos kaapista emansipaation suuremmaksi kunniaksi. Minä en voi ottaa vastuulleni sitä, että joku joutuu eroon perheestään tai ystävistään tai saa potkut työpaikastaan ulostulonsa takia -- ja kaikkea tällaista todella tapahtuu, vaikka usein hieman turhankin pelokkaina liioittelemme tällaisten sattumusten todennäköisyyttä. En voi myöskään mitenkään taata, että ihmiset kuin taikaiskusta muuttuisivat suvaitsevaisemmiksi ja informoiduiksi vain siksi, että asia tuodaan heidän eteensä.
Sen sijaan en osaa olla kuin pöyristynyt siitä, että kaikista ihmisistä juuri homojen itse pitäisi olla suuna päänä muiden joukossa tuomitsemassa ihmistä, jonka rohkeus ja avoimuus ansaitsee tunnustuksemme. Valitettavasti jokin minulle tuntematon motiivi tähänkin kuitenkin tuntuu rohkaisevan.