Riku Siivonen kirjoittaa kolumnissaan (Nyt 05/2005) pilke silmäkulmassa hyvien asioiden järjestöistä ja toivoo näiden perustavan Keskusliiton, mikä kirvoitti minut kirjoittamaan tämän esseen. Mihin lukemattomia suomalaisia kansalaisjärjestöjä oikein tarvitaan? Syystä tai toisesta oli omaankin päähäni aikoinaan istahtanut käsitys siitä, että hyvää tekevät järjestöt vaativat kaikkia ihmisiä liittymään järjestöihin sekä rypistämään otsansa kurttuun ja vatsansa solmuun maailmantuskasta.
Vaan ajan myötä oli todettava: eipä sentään. Useimmat hyvien asioiden järjestöt päinvastoin kertovat tavoitteekseen tehdä itsensä ajan myötä tarpeettomiksi. Järjestöjen -- tai laajemmin liikehdinnän hyvien asioiden puolesta -- päämääränä on saada aikaan muutos ihmisten arjessa, ei tehdä heistä sankareita, saati sitten lisätä järjestöjen määrää tai byrokratiaa. Jos kaikki marssivat kadulla mielenosoituksessa, minkä muutoksen puolesta he enää sitä mieltään osoittavat? Muutos tapahtuu itsessämme, omilla teoillamme ja niistä pidättäytymällä, ei jossain kaukana muissa ihmisissä. Yhdistysten jäsenmäärän lisääminenkin palvelee välillisesti vain tätä samaa tarkoitusta. Jos siis elät jo hyvää elämää, älä huoli: ei tarvitse olla sankari eikä pelastaa koko maailmaa yksin.
Ihmisillä ei ole pyhää velvollisuutta muuttaa muita ihmisiä julistamalla. Sen sijaan omista teoistaan on kunkin kannettava vastuu: vähintäänkin pidättäytymällä vahingoittamasta muiden elämän perusedellytyksiä. Ja käytännössähän useimmat meistä jopa vaalivat ja kartuttavat teoillaan toisten oikeuksia päivittäin ilman sen kummempia tohinoita. Jos meidän on jostain syytä pitää vaarin, niin kyvystämme ja tahdostamme hymyillä ja olla helliä toisillemme. Koska toimimme maailmanlaajuisen kaupan, matkailun ja ympäristön muuttumisen keskellä, on vain luonnollista, että kykymme ja tahtomme tehdä hyvää alkaa ulottua muihinkin kuin naapureihimme ja sukulaisiimme.
Toisaalta maailmaa ei voi sanoa ruusuisaksikaan. Miljardit ihmiset elävät sodan keskellä tai muista syistä ilman riittävää ravintoa, puhdasta vettä ja perusterveydenhuoltoa. Lukemattomilta puuttuu mahdollisuus tavoitella omaa onneaan, päästä osalliseksi päätöksenteosta tai kuulua tasapainoisella tavalla ihmisyhteisöön. Henkinen ja fyysinen väkivalta tai sen uhka varjostavat säälimättä elämiä ympäri maailman. Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos uhkaa lisäksi muuttaa elinolosuhteitamme sellaisella vauhdilla, etteivät ihminen ja muut lajit ehdi sopeutua siihen, ja jo mainitut ongelmat tulevat kärjistymään tämän vuosisadan aikana ennen näkemättömällä tavalla, ellei ilmastopäästöjä saada rajoitettua välittömästi.
Kuten Siivonen kirjoittaakin, emme "jaksa paneutua näihin asioihin riittävästi". Toisenlainen ilmaisu samalle asialle on, että on tehty sietämättömän helpoksi toimia lyhytnäköisesti, typerästi ja väärin. Korvaamatonta ympäristöämme kuormittavalla tavalla tuotettu, kuljetettu, käytettävä tai hävitettävä tuote maksaa usein vähemmän eikä enemmän kuin parempi vaihtoehto. Kaupoissa silmiimme kirmaavat isolla painetut alehinnat, mutta harvoinpa siellä kehotetaan tuhlaamaan aikaa eikä rahaa tai ottamaan huomioon tuotteen valmistajien tai myyjien omiamme huonommat työolot.
Juuri siksi jotkut ihmiset haluavat tehdä helpommaksi toimia pitkäjänteisesti, viisaasti ja oikein. Toisin kuin asia usein esitetään, kyse ei kuitenkaan ole etujärjestöpolitiikasta. Sieluistamme eivät kamppaile ahneutemme ja itsekkyytemme ja altruistiset taipumuksemme, joilla on kummallakin omanlaiset äänitorvensa ympäristössämme. Pikemminkin vastakkain ovat pelottava muutos tuntemattomaan mutta oikeaksi arvelemaamme suuntaan ja pysyminen tutussa ja turvallisessa mutta myös vääräksi epäilemässämme. Muutoksen pelkääminen ei ole yleisesti typerää tai järkevää: on olemassa hyviä ja huonoja muutoksia. Muutosvastarinta on paikallaan, kun kyseessä on vaikkapa ilmastonmuutos. Hölmöä on vain olla ryhtymättä muutokseen, jota oikeastaan janoaa, kuten ilmastonmuutoksen torjumiseen.
Kuten Siivonen epäilee, useimmat meistä kyllä haluavat hyviä asioita. Järjestöt pyrkivät erilaisilla tavoilla tiedotteista tempauksiin muistuttamaan tästä halustamme sekä kertomaan tavoista, joilla muutoksen voi aloittaa. Esimerkiksi monien järjestöjen web-sivuilta löytää asiasta yksinkertaisia ja helppoja tietopaketteja. Harva ehdotettu muutos edellyttää vaikeita toimia tai hyvinvoinnistamme tinkimistä -- pikemminkin päinvastoin. Ainoa puuttuva edellytys sille, että järjestöistä todella tulee tarpeettomia ja arjestamme tulee kestävän kehityksen politiikkaa, on tahdossamme. Missä viipyy tahtomme ottaa askel, sisäistää hyvin toimiminen ja tehdä siitä vaivatonta rutiinia? Päästäisiin samalla näistä nykyisistä hyvien asioiden järjestöistäkin, niin mukavaa kuin niissä toimiminen onkin.
Epäilen, että tahto vaanii nurkan takana. Ihmiskunnan on nostanut elinympäristönsä toistaiseksi tuhovoimaisimmaksi lajiksi tylsyys, ja samalla tylsyydellä on potentiaalia syöstä meidät kurjuuteen tai tuottaa hyvinvointia kaikille. Vaikka yleensä toivomme huomisen olevan jotenkin ennustettavissa, toisaalta ajan myötä myös väsymme vanhaan ja haluamme lopulta kokeilla vaikkapa tulen tekemistä, maan viljelemistä, höyrykonetta, tuulivoimaa, reilua kauppaa, valuutanvaihtoveroa ja krääsän korvaamista mielekkäällä ajanvietteellä.
Kansalaisliikehdinnällä on runsaasti näyttöä juuri tällaisen muutoksen vauhdittamisesta, vaikka Siivosen mukaan "hyvät asiat eivät edisty edes niiden käsissä, jotka tekevät hyvää". Oltaisiinko otsonikerrosta tuhoavat päästöt saatu Montrealin sopimuksella kuriin ilman ympäristöjärjestöjä? Kuinka paljon pahempia rikkipäästöt olisivat ja missä kunnossa metsät lojuisivat ilman liikettä yhteisen luontomme puolesta? Olisiko Intia vapautunut edes nykyiselleen ilman Gandhia? Millaiset olisivat mustien kansalaisoikeudet ilman Martin Luther King Jr:ia? Kuinka paljon nykyistä useampi kaakaon tuottaja eläisi nälkäpalkalla ilman toimintaa reilun kaupan puolesta?
Realismin nimessä on toki myönnettävä, että tulevaisuudessakin tarvittaneen järjestöjä. Tarvitaan uusia järjestöjä, vaikka vanhat kävisivätkin tarpeettomiksi. Eikä vielä voida sanoa Kingin sanoin oikeudenmukaisuuden virtaavan maailmassa vesien lailla. Silti tilanne ei ole aivan niin synkkä kuin Siivonen tuntuu vihjaavan, kun hän kirjoittaa siitä, mihin järjestöihin ihminen voi "joutua liittymään".
Maailmaa ei nimittäin pelasteta ikävästä velvollisuudesta vaan siekailemattomalla halulla ja hehkuvilla hetkillä ihanien ihmisten seurassa. Järjestössä toimiminen ei vaikuta kovin radikaalilta eikä varsinkaan raskaalta enää sen jälkeen, kun siihen itse ryhtyy.
Ulkopuolisille aktivismi voi ehkä näyttäytyä raskaana kahdesta syystä. Ensinnäkin uutisspotissa viestiessään on vaikeaa olla kovin hempeä ja leikkisä tai korostaa omaa hyvinvointiaan samalla, kun yrittää kertoa asiallisesti vakavasta ongelmasta. Toisaalta järjestöjen toiminta voi vaikuttaa radikaalilta siksi, että järjestöt ajavat muutosta, ja muutoshan on luonteeltaan useimpien mielestä pelottavaa. Jos järjestöt samalla muistuttavat siitä, että työtä ympäristön ja hyvinvoinnin puolesta voi tehdä myös liittymällä järjestöön, voi tässä yhteydessä syntyä mielikuva siitä, että kyseinen työ on tylsää, ahdistavaa puurtamista. Todellisuudessa järjestöt vain tarjoavat puitteet sellaiselle toiminnalle, josta usein saa monista eri syistä takaisin enemmän verrattomasti kuin itse liikkeelle antaa.
Moraaliaan ja omaatuntoaan ei voi eikä tarvitse ulkoistaa ylikansallisille yhtiöille, poliittisille päättäjille tai kansalaisjärjestöille. Meksikolaisen tehdastyöntekijän pomottaminen ei muutu eettisemmäksi sillä, että työn tilaa joltakulta muulta; sillä, että äänestää eduskuntaan tilauksen laillisena pitävän edustajan; tai sillä, että toteaa, että asia on varmaankin jotenkin hoidossa, kun kerran järjestö tempaisee asiasta mielenosoituksen. Järkevää sen sijaan on kuulla, mitä eri tahoilla on asiasta sanottavaa. Erityisesti näin on silloin, kun joku ehdottaa, miten voisi toimia arjessa sellaisten tavoitteiden puolesta, joita itse haluaakin edistää.
Kirjoittanut Heikki Korpela 2005. Tämä teksti on julkinen; mitään oikeuksia ei pidätetä.