Oli ilahduttavaa huomata Ylioppilaslehdessä 3/05 (Antikapitalistien helvetti), että jo toinen Kokoomuksen europarlamentaarikko kehui julkisesti Maan ystävien teekutsuja. Toivoa -- joskaan ei suinkaan yllätystä -- herätti myös se, että Piia-Noora Kauppi kertoi, että Maailman talousfoorumiakin huolettavat hänen mielestään samat asiat kuin Maan ystäviä. Toivotan Kaupin omasta puolestani yhtä tervetulleeksi tilaisuuksiimme kuin kaikki muutkin. Kutsu on vailla piilotarkoituksia ja ivan häivääkään. Tapahtumissamme voi kuulla maan ystävien käsityksiä globalisaation hallinnasta sekä hyvän elinympäristön turvaamisesta maapallolla kasvokkain ja kaikessa rauhassa. Ehkä tällöin eivät kiireessä lennä tieltä risuina ja männynkäpyinä ymmärrys ja täsmällisyys.
Vilpitön on ilahtumiseni myös siitä, että talousfoorumissa "nostetaan globaaliksi haasteeksi" mm. ilmastonmuutos. En suinkaan ole pahoillani siitä, että foorumissa "keskustellaan pienryhmissä", "asetetaan ongelmia tärkeysjärjestykseen", "todetaan", "puhutaan", "ollaan jotakin mieltä". Ihmisen toiminta parhaimmillaan perustuu juuri rationaaliselle tavoitteiden asettamiselle. Mutta toisaalta pelkkä keskustelu itse ei muuta mitään. Asiallisesti ajatellen ei ole suuri saavutus todeta, että hyvän elämän edellytyksiä ovat puhdas, ennakoitava ja turvallinen ympäristö, ehdoton väkivallattomuus ja rauha, riittävä toimeentulo sekä aito mahdollisuus tavoitella onnea. Tämän äkkääminen oli se helppo haaste, vaikka se ehkä vaikealta tuntuikin: isot ongelmat ovat vasta edessä. Vaikeita haasteita voittamaan eli maailmaa todella muuttamaan tarvitaan kaikkia ihmisiä puoluekannasta riippumatta.
Harmistunut olenkin siitä, että kun tulee aika muuttaa toimintatapoja ja torjua sekä ennalta ehkäistä valtavia globaaleja uhkia, ilmastonmuutoksen torjumisesta tuntuu tulevan juuri Kokoomukselle ikävä ja turha talouden hidaste. Toiminnan sfäärissä puolueessa ei ole käytännössä oltu järin innostuneita valvomaan omia pitkän tähtäimen etuja vaikkapa siirtymällä pikavauhtia uusiutuviin energiamuotoihin tai luopumalla välittömästi sähkölämmityksestä.
Tällaisia suunnitelmia vastaan päinvastoin hyökätään aggressiivisesti. Luin juuri tätä näpytellessäni Talouselämän kirjoittaneen siitä, että hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi on tehty jo kaikki voitava: parin kilometrin matkojen yksityisautoilu, hiilivoima, sähkölämmitys, kaukaa tuotu, turha ja liika krääsä sekä perinteisen metalliteollisuuden nykymittasuhteet ovat elämämme ehdottomia elinehtoja, eikä taloutta voida pyörittää muilla keinoin. Suomi eroaa kylmänä, rikkaana ja kerskakuluttavana pohjoismaana siinä määrin Norjasta tai Tanskasta, että meillä täytyy olla täysin niistä eroavat päästövähennystavoitteet per henki tai bruttokansantuotedollari. Toisinaan kokoomuslaisten kantoja kuunnellessa tuntuukin siltä kuin kaksi ihmistä liikuttelisi saman kehon huulia eri tilanteissa. En ole tosin rakastunut tähän ajatukseeni, päinvastoin. Osoittakaa joku pian, että olen väärässä!
Valitettavasti köyhät eivät voi syödä olemattomia kakkuja eikä hiilidioksidi katoa ilmakehästä, vaikka virittäisi kielensä mihin sulosointuihin tahansa. Maan ystävät ja Kokoomus voinevat varmaankin yhdessä toimia vaikkapa seksuaalisen ja sukupuolisen tasa-arvoisuuden puolesta, jos toimintatavoista päästään yhteisymmärrykseen; taloudellisissa ja ympäristökysymyksissä yhtymäkohtia on ainakin toistaiseksi vähemmän kuin Kauppi väittää. Odotan lähentymistä innolla! Toivon myös, ettei tämä huomautukseni kauhistuta ketään yksittäistä maan ystävää pois toimimasta Kokoomuksessa tai päinvastoin.
Onko omien julki lausuttujen halujen ja tavoitteiden toteuttaminen kokoomuslaisille todella näin hankalaa tai suorastaan mahdotonta -- vai vaatisiko se sittenkin vain rohkeutta? Minä suorastaan lennän äänestysuurnille ja puoluetoimistoon silloin, kun Kokoomuksesta löytyy tuota rohkeutta. Oikeastaan olen aika luottavainen sen suhteen, että tuon hetken koittaminen on vain ajan kysymys.
En usko toimettomuuden ensisijaiseksi syyksi sitä, että ongelmat olisivat liian monimutkaisia ratkaistaviksi yksinkertaisin keinoin, vaan sitä, että päättäjien priorisoinnit ovat kertakaikkisen vääriä. Usein kuulee, että hyvän elämän perusedellytysten suojeleminen tai nälänhädän poistaminen on turhaa sanahelinää, jota ei voida toteuttaa ottamatta huomioon realiteetteja. Tällöin tarkoitetaan niitä suhteellisen abstrakteja talouden realiteetteja ja taloustieteen hyvin epävarmoja ennusteita, jotka ovat jollain ihmeellisellä tavalla todellisempia ja enemmän realiteetteja kuin nälkä tai äärimmäiset sääilmiöt.
On aivan totta, että meillä ei voi olla varmaa tietoa juuri mistään eikä ilmeisimmin ainakaan tulevaisuudesta. Selvästi tämä ei kuitenkaan käytännössä tarkoita, ettemme voisi toimia sen varassa, minkä uskomme todennäköiseksi. Jos meidän on harkittava, mitä muutos elämäntavassamme tarkoittaa, ennen kuin ryhdymme siihen suin päin, meidän on uskallettava harkita myös sitä, mitä nykyisen kulutuksen ja kaupan rakenteiden jatkaminen merkitsee. Se, että tietä ylittäessä en ole vielä kertaakaan jäänyt auton alle, ei liene merkki siitä, etteikö seuraavalla kerralla kannattaisi ottaa huomioon sitä, että pieni kylätie onkin vaivihkaa muuttunut moottoritieksi.
On toki myös totta, että yhteiskunnalliset ja taloudelliset järjestelmät edellyttävät tietoja ja taitoja, jota useilla meistä ei ole käytössään tai joita ei yksinkertaisesti käytetä riittävästi. Jos tästä jotain pitäisi päätellä, niin se, että suunnittelemme elämämme reunaehtoja fantasiaihmisille, joita ei ole missään olemassa. On pähkähullua kuvitella, että perheenäiti kaupassa käydessään suorittaisi sellaista monimutkaista tiedonkäsittelyä, joka ei luonnistu edes työkseen yritysten yhteiskuntavastuun katselmointia tekeviltä. Vielä pähkähullumpaa on tietysti väittää, että yhdistämällä olennaisesti huonoihin peukalosääntöihin perustuvia yksittäisiä tekoja jokin arkitodellisuutta korkeampi näkymätön käsi laskisi yhteen kaksi väärää johtopäätöstä oikeaksi. Joukkojen typeryydestä löytyy tässä mielessä viisaus vain, jos viisauden mitta on joukkojen sirpalemaiset teot. (Lue: ei yksin siitä, että markkinoiden voidaan jossain pisteessä määritellä asettuneen tasapainotilaan, voida päätellä, että mitkä tahansa mielivaltaiset markkinat tuottavat optimaalisesti kaikille hyvinvointia.)
Kuten Kauppi toteaa, ei vastakkainasettelu sinällään palvele mitään tarkoitusta. On tautologinen toteamus, että radikaalien räyhääminen Kokoomusta vastaan on turhaa silloin kun se on turhaa. Sen voi toivoakin katoavan heti, kun Kokoomus toimii avoimesti tavalla, jonka voi hyväksyä.
Yritysjohtoa ei vielä löydy aivan toivotussa määrin Maan ystävien jäsenrekisteristä. Maan ystävät sen sijaan mm. käy aktiivisesti keskustelemassa edustajien kanssa EU-parlamentissa ja pyrkii parhaansa mukaan tarjoamaan myös yrityksille tietoa avuksi näiden muutosprosesseissa. Tulkaapa nyt, ihmiset hyvät, vähän vastaan.
On selvää, että Maan ystävätkään ei ole tietenkään voinut sulkea kaikkia Suomen hiilivoimaloita yksin, sillä siihen sillä ei ole tarvittavaa massaa takanaan. Jos saisimme kokoomuslaiset joukkona riveihimme, ehkä tilanne muuttuisi.
Jos Kokoomuksen ja Maan ystävien ratkaisukeinojen erot ovat niin "hiuksenhienoja" kuin Kauppi väittää, voimmeko todella odottaa Kaupin kävelevän eräänä päivänä pirteänä ja hymyssä suin vaatimaan hiilivoimaloiden sulkemista kanssamme? Sen ei pitäisi olla vaikeampaa kuin minun vaatia ympäristö- ja työnormeista piittaamattomuutta kansainvälisessä kaupassa Kokoomuksen kakkukahveilla ja ryyppäjäisissä. (Saako muuten ryyppäjäisissä myös kraanavettä, jos joskus eksyn käymään?)
Syyttelyyn ei tietenkään ole aihetta; Maan ystävät ei etsi syyllisiä, vaan vaatii toimimaan ja toimii. Mutta jos ja kun Maan ystävät ei ole täysin yhtä mieltä Kokoomuksen tai EU-parlamentin oikeistoryhmän kanssa ongelmista ja ratkaisuista, olisi melkoista luovuttamista myöntyä väittämään näin olevan vain siksi, että Kauppi niin sanoo. Ei tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, väittääkö joku maailmanpelastaja löytäneensä sopusoinnun elämäänsä vai ei. (Hyvä, jos on.)
Se, että Kauppi vihjaa, että kukaan meistä ei ole synnitön, on minulle valitettavasti vihje siitä, että hän tekee vastuun kantamisesta jonkinlaisen henkilöön tai hänen egoonsa kuuluvan asian. Eivät ympäristöjärjestöt ole kiinnostuneita rippitilaisuuksista, armon jakamisesta tai ikuisista tuomioista. Luonnonlait tai työstään ja kansansa luonnonvaroista meiltä huonon korvauksen saanut ihminen eivät välitä turkastakaan siitä, olemmeko me synnittömiä vai emme. Murehditaan lunastuksesta yhdessä sitten, kun mahojen kurina ja myrskyt eivät peitä pohdintojamme alleen. Se, että ympäristöjärjestö paheksuu jotain toimintaa tai kannustaa ihmisiä muuttamaan maailmaa, ei tarkoita, että paheksunta tai kannustaminen olisivat tavoitteita sinänsä. Päinvastoin viestimällä nykyisen maailman epäkohdista ja paremman elämän mahdollisuudesta pyritään tekemään tällainen paheksuminen ja kannustaminen itsessään tarpeettomaksi.
Jos Maan ystävien ratkaisumalleille ei löydy lainkaan toteutusintoa yrityksissä eikä konkreettisessa poliittisessa päätöksenteossa, ei voi sanoa meidän ja Kokoomuksen ratkaisumallien erojen olevan aivan hiuksenhienoja. Sinällään ei mitään periaatteellista estettä toki ole sille, etteikö tällainen tilanne voisi syntyä. Kokeillaanko?
Mielestäni omituinen on Kaupan väittämä, että "ongelmat ovat samoja, katsoi asioita miltä kantilta tahansa". Alhaalta ylöspäin nousevan vaatimuksen ja toivon perusluonne on kuitenkin usein olennaisesti erilainen kuin bisnesmiehen huoli omasta bisneksestään. Jollekulle köyhät ovat vaikkapa esteettisesti, turvallisuuden vuoksi tai talousjärjestelmän stabiiliuden takia ikävä ongelma. Tällöin voidaan ryhtyä poistamaan ongelmaa eli köyhiä, ei ratkaisemaan syytä eli köyhyyttä. Tämän ongelman eräs ratkaisu on myydä köyhille niin halpaa viinaa ja muita huumeita, että nämä kuolevat kätevästi pois tai vähintäänkin näyttävät muuttuvan epäihmisiksi, joiden käsitteleminen onkin ilmeisesti jo mutkattomampaa. Yritysjohdon empatiakykyä tai halua olla solidaarinen ei ole aihetta epäillä silloin, kun se manifestoituu toimintana. Toistaiseksi yritysten ja poliittisen johdon teot ovat puhuneet radikaalisti erilaisesta ongelmanasettelusta kuin mihin Maan ystävät pyrkivät.
Köyhälle itselleen ongelmana on se puhtaan empiirinen ja vastaansanomaton havainto, että hänen ympäristönsä on turmeltu ja hän saa työstään niin kehnoa palkkaa, ettei hän voi ostaa lapsilleen kouluun kenkiä. Hän ei pidä ratkaisuna politiikkaa, komiteamietintöä, seminaaria, visiota, missiota tai strategiaa, elleivät ne puhtaan empiirisesti ja vastaansanomattomasti järjestä hänelle elinkelpoista ympäristöä sekä työtä ja työstä sellaista korvausta, että hän voi ostaa kyseiset kengät. Maan ystävien seminaareissa tämä on toki tuskallisen selvää siinä missä sen toivoisi Maailman talousfoorumissakin olevan. Ympäristöjärjestötkin ovat toisinaan jopa huseeranneet besserwissereinä kehitysmaissa paikallisista oloista välittämättä. Ratkaiseva ero saattaa olla siinä, missä määrin eri tahot ovat halukkaita myöntämään erehdyksensä ja kehittämään toimintansa, ja missä määrin ne kulloinkin aidosti uskovat tekevänsä parhaansa.
Esimerkiksi valuuttarahasto IMF:n talouspolitiikan pitkän aikavälin tavoite on tuottaa hyvinvointia kaikille. Usko siihen, että tämä tavoite saavutetaan keinoin, jotka aiheuttavat välitöntä massiivista pahoinvointia, saattaa olla hyvinkin luja IMF:ssa: mikäpä voitto olisi saavutettavissa ilman uhrauksia. Maan ystävät taas haluaa meidän ryhtyvän toimiin hyvinvoinnin kerryttämiseksi ja vaalimiseksi välittömästi eikä sokeasti luottavan kapitalismin näkymättömien käsien mystisiin voimiin. On vaikeaa nähdä, mitä hävittävää meillä on siinä, että muutamme elämämme reunaehtoja ja elämäntapojamme varmasti paremmiksi heti sen sijaan, että odottaisimme niiden paranevan ajan myötä itsestään. Tällaisten ajatusten niputtaminen samaan onnistuu vain, jos aikahorisontti hälvennetään riittävän kauas ja asioille annetaan toivottoman kattavat nimilaput. Hyvinvointi lienee meidän kaikkien pitkän tähtäimen tavoite siinä missä miljardien vuosien kuluttua planeettaa asuttanevat enää hyönteiset ennen auringon poksahtamista. Tällöin "hyvinvointi" tai tavoitteemme eivät vain enää selitä mitään.
Viimeinen sudenkuoppa on tietenkin se, että ei ole olemassa mitään "antikapitalistien" suurta salaliittoa, jota Maan ystävät edustaisivat sen enempää kuin yksittäiset kettinkeillä itsensä kiskoihin vanginneet radikaalit. "Antikapitalisti" on yhtä selkeä ja mielenkiintoinen käsite kuin "oikeisto" ja "vasemmisto", joita en itse tunnusta ymmärtäväni enää vähääkään. (Mitä vasemmistoa se sellainen on, joka vaatii suomalaisia elämään maailman köyhien kustannuksella ja tuhoamaan näiden ympäristön? Pitäkää se himputin vallankumouksenne.) Sananvapaus ja kansalaisoikeudet toki sallivat sellaisen mielipiteiden ja ryhmittymisen kirjon, jonka jakaminen kahteen leiriin sopii esimerkiksi tyyliteltyihin farsseihin ja pilapiirroksiin. Totuutta ne sen sijaan eivät takaa.
Lienevätköhän Kauppi ja Pietikäinen Kokoomuksen leirissäkään aidosti aivan yhtä mieltä maailman ongelmien ratkaisuista (ja jos niin, miksi molemmat yleensä olivat samaan aikaan ehdolla)?